26+2. Pienen pienen liikkeitä tuntuu jo jatkuvasti ja aina vaan voimakkaampina. Ja mä pelkään hysteerisesti sitä päivää, kun liikkeitä ei enää yhtäkkiä tunnukaan. Kun herään yöllä, en uskalla nukahtaa uudelleen ennen kun pienen pieni potkaisee kerran. Ja toisen. Ja vielä vähän kovempaa. "Että äiti tietää sinun olevan kunnossa, kultapieni." Ja kun vessaan pitää herätä useita kertoja yössä, ja joka kerta pitää odottaa pienen liikkuvan riittävästi, jää unet aika vähäsiksi.
On ihan hirmuisen vaikea uskoa ja luottaa. Miksi raskaus nyt muka menisi hyvin, miksi me nyt yhtäkkiä saataisiinkin lapsi, kun tähän asti kaikki on ollut niin vaikeaa? Se jättää jälkensä. Kaikki se vuosia kalvanut ikävä, kaipuu ja kipu. Se ei pyyhkiydy pois itsestään.
Koulussa joku kiinnitti huomiota pieneen asiaan, jota en ollut itse edes tajunnut: "Ihanan näköstä kun sä pidät kokoajan tosta masusta kiinni." Aloin kiinnittää huomiota siihen itsekin ja todentotta: vähintäänkin toinen käsi pitelee masua jatkuvasti ja kaikki kahta kättä vaativa pitää vähän väliä keskeyttää, jotta voin varmistaan masun olevan todella vielä olemassa. Näin myös unta, jossa lapsi oli syntynyt. Unessa en suostunut laskemaan vauvaa sylistäni hetkeksikään, en antamaan kenenkään muun käsivarsille tai hoivattavaksi. Minun. Olethan totta...
Toisaalta, tämän pienen matkaa on kolme enkeliä vartioimassa herkeämättä. Mikä heiltä muka voisi jäädä huomaamatta, mikä voisi mennä pieleen..?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Ilahduta jättämällä viesti ^.^